Henkinen yhteys

     Välillä tuntuu, että nykyisin arvostetaan aivan liikaa ulkoisia asioita. Ulkonäkö, auto, vaatteet ja seuraajat somessa. Ihan kuin ei olisi muuta elämää. Sosiaalinen media on tuonut paljon hyviä asioita, mutta esille nousevat enimmäkseen kuitenkin itsekeskeiset jutut. Kun selailee esimerkiksi Instagrammia, niin harvoin siellä löytyy todellisia kuvia elämästä. Yläviistosta otettuja kasvokuvia ja saliposeerauksia. Enimmäkseen kuvissa esitellään itseään.

   Älypuhelimet ovat luoneet ihmisten väliin näkymättömän suojamuurin, kuplan, jonka sisälle on toisinaan liki mahdoton päästä. Fyysiset kontaktit ovat tippuneet minimiin ja jopa perheen sisäinen kommunikaatio on huolestuttavasti vähentynyt. Ennen perheissä istuttiin yhdessä television ääressä. Sitä katsottiin ja naurettiin yhdessä. Nykyisin siinä edelleen istutaan, mutta kontakti puuttuu, koska puhelin on kädessä koko ajan ja sitä selaillaan vähän väliä. Onko mitään järkeä edes lähteä kyläilemään kavereitten luo, jos istuu kahvin ääressä ja selaa kännykkäänsä? Minusta tuollainen käytös on loukkaavaa muita kohtaan. Se osoittaa, kuinka paljon välittää toisesta.

     Ei ihme jos elämä on stressaavaa, kun koko ajan pitää olla saatavilla ja tietää mitä muut tekevät. Monista kouluista löytyy luokista kännykkähotelli, joihin puhelimet pitää jättää oppitunnin ajaksi. Lapsilla on yhteys toisiinsa ainakin tunnin aikana. Välitunnilla asia on taas toinen.

    Sellainen kännykkäparkki olisi hyvä olla jokaisessa kodissakin. Entisaikaan puhelimella vain soitettiin ja tietokoneella tehtiin muut asiat. Yhteys muihin perheenjäseniin, ystäviin ja työkavereihin oikeasti säilyi. Ihmissuhteet kun eivät tuppaa kestämään, jos niitä ylläpidetään vain sosiaalisen median kautta.

     Vaikka nykyajan ihmiset ovatkin fyysisesti läsnä, henkinen yhteys puuttuu usein. Pelkällä läsnäololla ei ihmiskontakteja ylläpidetä. Hektinen elämä vieraannuttaa helposti. Olisi tärkeä taito osata pysähtyä ja vain olla. Olla perheen ja ystävien kanssa. Oikeasti, ilman minkään valtakunnan älylaitetta.

     Alkoholisteille ja muille päihderiippuvaisille on nykyisin erilaisia katkaisuhoitoja. Pitäisi oikeasti alkaa miettimään someriippuvaisille samanlaisia palveluja. Tuttavat, työkaverit, ystävät ja läheiset - anteeksi vuodatukseni, mutta teitä on oikeasti välillä ikävä.

Polunhaara

   

     Vaellan jälleen tuntureilla. Kuljen tuttua reittiä pitkin. Joen rannalla polku haaroittuu. Pysähdyn risteykseen ja jään hetkeksi miettimään. Olen aina kulkenut vasemmalle, kotiin menevää jälkeä. Mitä jos tällä kertaa suuntaisisin askeleeni oikealle? Millaisen seikkailun se polku minulle soisi? Minne joutuisin sitä pitkin kulkiessani? Helpottuisiko vaellusmaasto, olisiko välillä vähemmän kivirakkoja, joissa niin helposti kolhii itsensä? Rinkka painaa jo hartioita. Taitaa olla parasta kuitenkin kulkea suoraan kotiin. Ehkä sitten joku päivä - Luoja yksin tietää...

    Silloin tällöin tulee mietittyä, millaista elämä olisi, jos olisi tehnyt tiettyjä valintoja toisin. Elämässä on tietynlaisia etappipisteitä - meillä kaikilla. Jokaisessa pisteessä, on yleensä kaksi eri vaihtoehtoa, joskus jopa useampi. Tällaisessa tienristeyksessä seisoessa, tulee punnittua elämänsä tarkkaan.

     Nämä risteykset ovat yleensä päivittäiseen elämään liittyviä, pieniä arjen asioita. Silloin tällöin vastaan tulee isompia teitä, joista pitäisi valita se oikea. Tällaisia ovat mm. työ- ja asuinpaikat sekä puolison valinta. Joka kerran valitsemme mielestämme parhaan vaihtoehdon.

     Mutta mitä jos valinta paljastuu myöhemmin vääräksi. Jos uuteen paikkaan muuttaminen ei ollutkaan järkiratkaisu. Uusi työ paljastuukin puuduttavaksi, eikä tarjoa sinulle mitään uutta. Taikka se ihana ihminen, johon ihastuit, osoittautuukin täydeksi itsekeskeiseksi mulkuksi.

     Teemme välillä vääriä ratkaisuja, joita sitten kadumme myöhemmin. Jotkut ratkaisut pystymme purkamaan, osa on pysyviä. Onneksi kuitenkin suurin osa päätöksistämme on oikeita. Ainakin niin toivomme.

   Omalle kohdalleni tällainen isojen polkujen risteys sattui viimeksi kolmisen vuotta sitten, kun yhteiselo oli katkolla. Itse olisin halunnut polkujen erkaantuvan, mutta puolisoni ei. Asioita setvittiin pitkään ja paljon puhuttiin. Lopputuloksena matka jatkuu samalla taipaleella. Luonteen ja tapojen muuttaminen kesti pitkään, mutta tällä hetkellä elämänlaatu on parantunut aimo harppauksen noista vuosien takaisista ajoista. Henkinen kasvu on ollut valtava. 

     Aika näyttää oliko päätös sitten oikea. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Riitely on jäänyt ja asioista keskustellaan enemmän. Välillä tunteet ovat viileät, mutta lämpenevät helposti. Viileys ei ole muuttunut jäätäväksi pitkään aikaan, mikä on hyvä merkki. 

     Elintärkeä neuvo kanssakävijöille: Keskustelkaa ihmiset. Yrittäkää jättää riitely ja huutaminen pois. Puhukaa normaalisti. Sanokaa heti, jos toinen korottaa ääntänsä. Kuunnelkaa toista ja jättäkää syyttely. Hakekaa toisesta positiivisia puolia. Huutamisella ja toisen nälvimisellä, olette pian itse risteyksessä miettimässä kumpaa polkua lähdette kulkemaan.