Uskoutuminen

      Meillä jokaisella on tarve uskoutua asioistamme jollekulle. Haluamme kertoa päivän kuulumiset, ilon hetket ja surun asiat. Tämä on hyvä asia, koska puhuminen on parasta terapiaa. Ihmiset joille uskoudumme, osaavat kuunnella ja keskustella asioista ja neuvoa sekä lohduttaa meitä. Valitettavasti kaikilla ei ole tällaisia henkilöitä. 

     Mutta oletko ajatellut asiaa tarkemmin? Keitä ovat ne henkilöt joille sinä uskoudut? Yleensä he ovat ystäviäsi, toisinaan sukulaisiasi tai puolisosi. Kohde vaihtelee tapauskohtaisesti. Kun asiaa lähemmin tarkastelee, niin valitettavan monessa tapauksessa jätetään oma puoliso pimentoon tärkeistä asioista. Eikö puoliso, ihminen jonka kanssa haluat olla ja olet sitoutunut elämään, ole se kaikista läheisin ihminen, jolle pitäisi pystyä kertomaan mieltä painavat asiat ja jakamaan ilon hetket? En tarkoita, että hänelle pitäisi kertoa kaikki salaisuudet, mutta omaa mieltä painavat jutut, lapsiin kohdistuvat asiat, yhteiseen talouteen liittyvät kommervenkit ja muut vastaavat.

     Ystäville uskoutumisessa ja oman puolison ohittaminen tällaisissa asioista, on minusta erittäin huolestuttavaa. Silloin kyseessä on elämänkumppanin aliarvioiminen ja vähättely, eikä sellainen kuulu parisuhteeseen. Ihmistä, joka on sitoutunut seisomaan rinnallasi, tulisi arvostaa yli kaiken. Asioiden kertomatta jättäminen aiheuttaa toiselle tunteen, ettei häntä arvosteta. Tämä puolestaan johtaa muihin ongelmiin parisuhteessa. 

     Toisaalta puhuminen jää helposti pois, jos toinen ei halua kuunnella tai vähättelee toisen tuntemuksia. Pahimmassa tapauksessa kerrottuista asioista alkaa naljailu, niistä heitellään asiattomia kommentteja tuttavapiirissä ja niitä käytetään aseena riidoissa. Tällaisissa tapauksissa ymmärtää, miksi puolisolle ei halua kertoa omista tunnoistaan.

     Tekisi hyvää seisahtua hetkeksi ja miettiä omalla kohdalla, millainen kuuntelija itse on ja millainen puoliso on. Onko kanssakäyminen sillä tasolla, että voi olla oman elämänkumppaninsa paras kaveri?

     

Kaksi lapinpoikaa

     "Olipa kerran kaksi lapinpoikaa, Päättämättömyys ja Olettaminen. He asuivat kahden tunturissa, eläen yksinkertaista elämäänsä. Niinkuin nimistä voi hyvin päätellä, Päättämättömyys ei osannut tehdä mitään varmistamatta asiaa Olettamiselta. Sen jälkeenkin hän pähkäili asioissa, joista monet jäivät lopulta tekemättä. Olettaminen puolestaan odotti, että Päättämättömyys tietäisi, mitä hän haluaa ja tekisi sen mukaan.

     Eräänä loppukesän päivänä parivaljakko lähti hillankeruuseen. He kulkivat jängällä pounuja pitkin keräten hilloja. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes Olettaminen astui pounulta sivuun ja putosi kaltioon. Kylmä vesi tuntui hyytävältä kuumana hellepäivänä. Hän huusi Päättämättömyyttä apuun, koska hän ei päässyt yksin ylös. Jalat eivät löytäneet pohjaa ja mättäistä ei saanut käsillä pitävää otetta. 

     Päättämättömyys hätääntyi nähdessään kaverinsa olevan pulassa. Hän juoksi edestakaisin miettien mitä tehdä. Olisiko parasta vetää käsin toinen ylös suonsilmästä? Vai olisiko parempi ojentaa puukarahka vai pitäisikö kotoa hakea suopunki ja heittää se kaverille?

     Lopulta hän kysyi Olettamiselta, mitä hänen pitäisi tehdä. Olettaminen vain tuhahti eikä puhunut mitään. Kyllähän Päättämättömyyden pitäisi tietää, mitä tehdä. Kun vastausta ei kuulunut, lähti Päättämättömyys juoksemaan kotia kohti hakeakseen suopungin. Vähän matkaa juostuaan, hän kuitenkin pysähtyi ja lähti takaisin päin. Oliko sittenkään hyvä ajatus lähteä kotia asti juoksemaan.

     Kaltiolle päästyään, Päättämättömyys ei nähnyt kaveriaan enää missään. Hän tajusi Olettamisen painuneen syvälle kaltioon ja hukkuneen. Hätääntyminen muuttui pakokauhuksi ja Päättämättömyys lähti juoksemaan jänkää pitkin. Paniikin liennyttyä, hän tajusi eksyneensä, Päättämättömyys katseli ympärilleen eikä tuntenut paikkaa. Eikä hän osannut päättää mihin suuntaan lähtisi, kun Olettaminen ei ollut enää neuvomassa. Hän harhaili pitkin isoa vuomaa ja lopulta putosi itsekkin kaltionsilmään, joka nopeasti veti hänet syvyyksiin."

     Päättämättömyys ja olettaminen ovat kaksi todella huonoa luonteenpiirrettä parisuhteesta puhuttaessa. Varsinkin jos ne sattuvat vielä samalle ihmiselle.

     Päättämättömyys ärsyttää, kun toinen jahkailee yksinkertaisimmissakin asioissa. Hankinnat ja hommat jäävät helposti toteuttamatta. Eikä asiaa auta, jos toinen sitten tekee päätökset ja toisen mielestä ne olivat aivan vääriä.

      Olettaminen puolestaan saa helposti aikaan isojakin riitoja, kun toinen luulee puolisonsa tietävän asian ja toimivan sen mukaan. Kun asiat eivät sitten menekkään oletetusti, on kriisi valmis.

     Vaikka päättämättömyys ja olettaminen ovat tuhoisia parisuhteessa, löytyy niihinkin melko hyvä vastalääke. Puhuminen on ratkaisu. Ongelmana on, jos olettaja ei ole innokas sanomaan ajatuksiaan ääneen ja keskustelemaan, niin silloin tilanne näyttää tuhoon tuomitulta. Päättämättömyydelle ei kukaan voi oikein mitään, mutta silloin pitää olla valmis hyväksymään toisen tekemät ratkaisut. 

     Keskustelemisen taitoa kannattaa opetella, muuten hukkuu yksinäisen elämän pyörteisiin, samalla lailla kuin nuo kaksi lapinpoikaa. 

Haaveita vain

     Oloni on levoton. Kesä on ollut raskas. Korona verotti työhommia, toi jatkuvan huolen pärjäämisestä. Onneksi molemmat olemme töissä.

     Sen lisäksi sattui omien vanhempien sairastuminen. Äkillisiä molemmat. Huoli heidän toipumisesta painaa. Kaiken kruunasi vielä läheisen kuolema. Ikäihminen tosin hänkin ja pitkään sairastellut. Oli odotettavissa, mutta ei siihen koskaan totu.

     Tapahtumat saivat ajattelemaan, miettimään tulevaisuutta. Itsellä ikää alkaa olemaan sen verran, että viimeistään nyt pitäisi laittaa oma elämä remonttiin. Vaikka on yrittänyt elää terveellisesti, niin aina on parannettavaa. Jos asialle ei tee mitään, näkee omista lähimmäisistä, millainen tulevaisuus odottaa.

     Fyysinen kunto on kohtuu helppo hoitaa, mutta henkinen puoli tuottaa päänvaivaa. Se kun ei ole pelkästään itsestä kiinni.

     Jokaisella on elämässään haaveita, joita pyrkii toteuttamaan mahdollisuuksien mukaan. Osa onnistuu, jotkut ovat mahdottomia ajatuksia. Hankalinta toteuttaminen on silloin, jos kyseessä on kaksi erilaista persoonaa. Varsinkin, jos toinen on vielä sellainen, joka toteuttaa kyllä omia halujansa, mutta vähättelee toisen ajatuksia ja hankaloittaa toiveitten saavuttamista.

     Olen monesti miettinyt, miksi omien haaveiden toteuttaminen on niin vaikeaa. Yksin elävällä asia on helpompaa, jollei esteenä ole taloudelliset asiat. Suhteessa elävällä homma onkin kinkkisempi. Yhteiset haaveet on helpompi toteuttaa, kun molemmat ovat niitä järjestämässä. Mutta sitä en ole vielä tähän mennessä ymmärtänyt, miksi toisen unelmat ja mielihalut, ihan pienetkin, pienelläkin vaivalla toteutettavissa olevat, pitää aina torpata. Miksi toinen ei saisi toteuttaa itseään, jos se ei ole toista loukkaavaa, vaan asia pitää estää siksi, ettei siitä itse pidä tai arvosta?

     Mieleen tulee arvostuksen puute. Toinen pitää itseään toista parempana ja hänelle on kaikki sallittua. Toiselta ne ovat kiellettyjä. Tämä voi olla myös tapa yrittää hallita toista. Yhteiset menot on ok, mutta omia menoja ei sallita. Siten kontrolloimalla, toisen saa talutushihnaan. Melko usein tämä onnistuu, jos toinen osapuoli on vahvempi toista. Ongelmia tulee, jos molemmat ovat voimakastahtoisia. Tällöin lopputuloksena on usein ero.

   Luonteeni on sellainen, etten tykkää riidellä. Siksi olen antanut monissa asioissa periksi. Tämä puolestaan on ajan myötä johtanut siihen, että puolisoni yrittää pomotella koko ajan. Tekemisteni arvostus on välillä aika olematon. Teen "tyhmiä" ostoksia ja asioita, harrastuksillani ei ole merkitystä, niistä voi aina kuulema joustaa ja paljon muuta vastaavaa. Hänen teot ja menot ovat kuulema eri asia.

     Tein sitten eräänä päivänä päätöksen, että enää en ole syntipukkina ja haluan alkaa elämään omaakin elämää. Siitä nousi täysi sota, jota jatkui todella pitkään. Sain kuulla jatkuvasti haukkumista itsekkyydestäni. Tätä jatkui parisen vuotta ja viimein, kun viimeinenkin lapsi lähti muualle opiskelemaan, tilanne alkoi rauhoittua. Ilmeisesti puolisoni tajusi, ettei hän enää voinut hallita minua ja yksin jäämisen pelko taisi tulla tilalle. Nythän ei enää ollut mitään syytä, mikä pidättelisi minua olemaan haukuttavana. 

     Tästä on kulunut nyt kolmatta vuotta ja täytyy sanoa, että kyllä ihminen voi muuttua, jos haluaa. Nykyään puhumme asioista paljon ja niitä suunnitellaan yhdessä. Kahdestaan jääminen laukaisi tilanteen. Ei elämä ole silti ainaista ruusuilla tanssimista, mutta hallitsemisen osalta asiat ovat jääneet. Toivottavasti lopullisesti.

Kiire - suhteen pahin vihollinen

      En ole pitkään aikaan ehtinyt laittamaan ajatuksiani paperille. Tai paremminkin kovalevylle. Kesä on ollut kiireinen töitten osalta. Toistaiseksi on sen puolesta pärjäilly. Ruskan loppu huolettaa hieman, kun ei ole tietoa, miten jatkossa käy. 

     Elämä on kulkenut leppoisasti ja välillä on tullut pohdittua asioita suhteen kannalta. Yhdessä ollessa kaikki on hyvin, mutta jos läheisyyteen tulee liiaksi taukoa, se heijastuu heti väleihin. Suhteen ylläpito vaatii melkeimpä jatkuvaa yhdessä oloa.

     Se ei kuulosta pahalta, mutta jos parin kolmen päivän kiireisyys alkaa kylmentämään välejä, niin onko suhteen perustukset kunnossa? Onko niin, että yhteenkasvaminen on niin luja, ettei se kestä pitkää taukoa vai olisiko siltikin, että pohja on rakennettuna heikolle maaperälle ja alkaa rakoilemaan liian helposti?

     Yhteinen aika on elintärkeää, mutta se on aina välillä tiukassa. Siltikään pienet erossa olemiset eivät saisi vaikuttaa suhteen lujuuteen liian paljon. Yhteiset harrastukset ja touhuamiset eivät ole aina mahdollisia. Silloin pitäisi harrastaa kainalohoitoa aina iltaisin, kun päivän tekemiset ovat takana. 

   Entä jos se ei kuitenkaan toisen mielestä riitä? Miksi pitäisi aina tehdä jotain, miksi ei riitä pelkkä yhdessä oleminen? Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö. Kaikilla meillä on omat tarpeemme ja vaatimuksemme elämän ja kumppanin suhteen. Luulisi pitkässä suhteessa oppivan tuntemaan toisen ja olevan valmis kompromisseihin.

     Vuorotyössä käyvien ongelmana on, että vapaat sattuvat harvoin olemaan samaan aikaan. Ne harvat yhteensattumat pitäisi osata hyödyntää mahdollisimman hyvin. Ne kun ovat elintärkeitä parisuhteen kannalta.

Elämän A-B-C-D

     Eräs ystäväni on myöskin alkanut pohtimaan omaa elämäänsä ja hän esitti minulle melko mielenkiintoisen, mutta monimutkaisen kysymyksen. Hän kysyi, että mistä tietää, mitkä ovat sellaisia asioita, joihin

A: on syytä paneutua vakavasti,

B: kannattaisi paneutua ja siten helpottaisi elämään sopeutumista,

C: on merkityksetöntä sopeutua tai olla sopeutumatta ja

D: ei kannata edes yrittää sopeutua, vaan hankkiutua ko. asiasta eroon?

     Aloin pohtimaan asiaa töiden lomassa. Vastaukset eivät ole täysin yksiselitteisiä. Jokaisella on oma arvomaailmansa ja näkemyksensä eri asioihin. Siksi vastasin hänelle oman elämäni näkökulmasta katsottuna. 

     Asioita, joihin kannattaa satsata ja paneutua tosissaan ovat esimerkiksi sairaudet ja hyvä parisuhde. Sairauksien hoitaminen on sanomattakin tärkeää elämisen, varsinkin sen loppupuolen kannalta.

     Onnellinen elämä, rakastamansa ihmisen rinnalla on todellakin täydellisen omistautumisen arvoinen. Tämä pätee kuitenkin vain niin kauan, kun omistautuminen on epäitsekästä. Liiallinen omistautuminen, esimerkiksi niin, että haluaa tehdä kaiken toisen kanssa, antamatta tälle minkäänlaista mahdollisuutta vapaaseen hengähtämiseen, voi alkaa toisesta tuntua omistamiselta ja holhoamiselta. Ahdistus voi pahimmillaan hajottaa suhteen, vaikka toinen hyvää hyvyyttään koittaa tehdä parhaansa sen eteen. Rakkaus on sokea, sanotaan.

     Elämään sopeutuminen ja paneutuminen toi mieleen useampia asioita. Työ on kaikille tärkeä. Mukavassa työpaikassa pysyy mielellään. Työkavereilla on myöskin suuri merkitys työssä viihtyvyyteen. Samoin asuinpaikalla on todella iso vaikutus. Toiset tykkäävät asua kaupungissa, kun taas toiset tarvitsevat ympärilleen rauhallisen luontomiljöön. Molempi parempi. Itse en voisi kuvitellakaan asuvani kaupungin kivitaloissa.

     Parisuhteen eteen kannattaa tehdä töitä tosissaan. Hyvässä suhteessa olevan on helpompi elää muutenkin.

     Asiat, joihin ei kannata pahemmin yrittää sopeutua, aiheuttivat jo enemmän pohtimista. Mieleeni tulivat ns." kaverit", jotka eivät ole oikeasti kiinnostuneista sinusta sekä huono parisuhde. Oman elämänsä jakaminen jonkun kanssa on haasteellista ja valitettavan usein liiankin vaikeaa. Näkemyserot pienistäkin asioista, saavat isojakin riitoja aikaiseksi. Tällaisen suhteen on mahdollista saada toimimaan, mutta usein yhteiselo on liian haasteellista ja päättyy eroon. Toista mielistelemällä voi homman saada näennäisesti pelaamaan, mutta pitemmän päälle kukaan ei jaksa sitä loputtomiin.

     Viimeisenä listalla ovat seikat, joista kannattaisi pyrkiä kokonaan eroon. Siviilipuolelta ensimmäisenä tulivat mieleen itseään kavereina pitävät kusipäät, joiden tarkoitus ona ainoastaan hyötyä sinusta. Yleensä rahallisesti. Tällaisia tapauksia tulee silloin tällöin vastaan. Onneksi sellaisen osaa nykyään tunnistaa melko helposti.

     Toisinaan oma puolisokin voi olla tällainen. Tähän jos vielä yhdistetään henkinen tai fyysinen väkivalta, on katastrofin ainekset valmiit. Rohkeus irtaantua tästä kierteestä, voi olla monelle liian hankalaa, mutta kuitenkin se on ainoa keino. Omasta elämästä tulee saada päättää ja toisen on sitä kunnioitettava. Omalla kohdallani olen kohdannut vain henkistä puolta. Aikoinaan hyvinkin paljon. Onneksi henkistä kasvua on tullut iän myötä.

     Enemmän asiaan paneutumalla, tätä listaa voisi jatkaa melko paljon, mutta nämä seikat tulivat ekana mieleen. Jokainen voi itse halutessaan miettiä asiaa omalta kohdaltaan. 

     On kuitenkin erittäin tärkeää muistaa, että ne pienet asiat, jotka ärsyttävät helposti puolisossa ja kavereissa, kannattaa useimmiten niellä, koska täydellistä yksilöä ei ole olemassakaan. On vain enemmän ja vähemmän ärsyttäviä tyyppejä. Eri asteisia sellaisia. Pitää muistaa, että usea asia sinussa itsessäkin ärsyttää varmasti monia, mutta nämä mahtavat tyypit katsovat näitä pikku vikoja läpi sormien, koska sattuvat tykkäämään sinusta.

Henkinen yhteys

     Välillä tuntuu, että nykyisin arvostetaan aivan liikaa ulkoisia asioita. Ulkonäkö, auto, vaatteet ja seuraajat somessa. Ihan kuin ei olisi muuta elämää. Sosiaalinen media on tuonut paljon hyviä asioita, mutta esille nousevat enimmäkseen kuitenkin itsekeskeiset jutut. Kun selailee esimerkiksi Instagrammia, niin harvoin siellä löytyy todellisia kuvia elämästä. Yläviistosta otettuja kasvokuvia ja saliposeerauksia. Enimmäkseen kuvissa esitellään itseään.

   Älypuhelimet ovat luoneet ihmisten väliin näkymättömän suojamuurin, kuplan, jonka sisälle on toisinaan liki mahdoton päästä. Fyysiset kontaktit ovat tippuneet minimiin ja jopa perheen sisäinen kommunikaatio on huolestuttavasti vähentynyt. Ennen perheissä istuttiin yhdessä television ääressä. Sitä katsottiin ja naurettiin yhdessä. Nykyisin siinä edelleen istutaan, mutta kontakti puuttuu, koska puhelin on kädessä koko ajan ja sitä selaillaan vähän väliä. Onko mitään järkeä edes lähteä kyläilemään kavereitten luo, jos istuu kahvin ääressä ja selaa kännykkäänsä? Minusta tuollainen käytös on loukkaavaa muita kohtaan. Se osoittaa, kuinka paljon välittää toisesta.

     Ei ihme jos elämä on stressaavaa, kun koko ajan pitää olla saatavilla ja tietää mitä muut tekevät. Monista kouluista löytyy luokista kännykkähotelli, joihin puhelimet pitää jättää oppitunnin ajaksi. Lapsilla on yhteys toisiinsa ainakin tunnin aikana. Välitunnilla asia on taas toinen.

    Sellainen kännykkäparkki olisi hyvä olla jokaisessa kodissakin. Entisaikaan puhelimella vain soitettiin ja tietokoneella tehtiin muut asiat. Yhteys muihin perheenjäseniin, ystäviin ja työkavereihin oikeasti säilyi. Ihmissuhteet kun eivät tuppaa kestämään, jos niitä ylläpidetään vain sosiaalisen median kautta.

     Vaikka nykyajan ihmiset ovatkin fyysisesti läsnä, henkinen yhteys puuttuu usein. Pelkällä läsnäololla ei ihmiskontakteja ylläpidetä. Hektinen elämä vieraannuttaa helposti. Olisi tärkeä taito osata pysähtyä ja vain olla. Olla perheen ja ystävien kanssa. Oikeasti, ilman minkään valtakunnan älylaitetta.

     Alkoholisteille ja muille päihderiippuvaisille on nykyisin erilaisia katkaisuhoitoja. Pitäisi oikeasti alkaa miettimään someriippuvaisille samanlaisia palveluja. Tuttavat, työkaverit, ystävät ja läheiset - anteeksi vuodatukseni, mutta teitä on oikeasti välillä ikävä.

Polunhaara

   

     Vaellan jälleen tuntureilla. Kuljen tuttua reittiä pitkin. Joen rannalla polku haaroittuu. Pysähdyn risteykseen ja jään hetkeksi miettimään. Olen aina kulkenut vasemmalle, kotiin menevää jälkeä. Mitä jos tällä kertaa suuntaisisin askeleeni oikealle? Millaisen seikkailun se polku minulle soisi? Minne joutuisin sitä pitkin kulkiessani? Helpottuisiko vaellusmaasto, olisiko välillä vähemmän kivirakkoja, joissa niin helposti kolhii itsensä? Rinkka painaa jo hartioita. Taitaa olla parasta kuitenkin kulkea suoraan kotiin. Ehkä sitten joku päivä - Luoja yksin tietää...

    Silloin tällöin tulee mietittyä, millaista elämä olisi, jos olisi tehnyt tiettyjä valintoja toisin. Elämässä on tietynlaisia etappipisteitä - meillä kaikilla. Jokaisessa pisteessä, on yleensä kaksi eri vaihtoehtoa, joskus jopa useampi. Tällaisessa tienristeyksessä seisoessa, tulee punnittua elämänsä tarkkaan.

     Nämä risteykset ovat yleensä päivittäiseen elämään liittyviä, pieniä arjen asioita. Silloin tällöin vastaan tulee isompia teitä, joista pitäisi valita se oikea. Tällaisia ovat mm. työ- ja asuinpaikat sekä puolison valinta. Joka kerran valitsemme mielestämme parhaan vaihtoehdon.

     Mutta mitä jos valinta paljastuu myöhemmin vääräksi. Jos uuteen paikkaan muuttaminen ei ollutkaan järkiratkaisu. Uusi työ paljastuukin puuduttavaksi, eikä tarjoa sinulle mitään uutta. Taikka se ihana ihminen, johon ihastuit, osoittautuukin täydeksi itsekeskeiseksi mulkuksi.

     Teemme välillä vääriä ratkaisuja, joita sitten kadumme myöhemmin. Jotkut ratkaisut pystymme purkamaan, osa on pysyviä. Onneksi kuitenkin suurin osa päätöksistämme on oikeita. Ainakin niin toivomme.

   Omalle kohdalleni tällainen isojen polkujen risteys sattui viimeksi kolmisen vuotta sitten, kun yhteiselo oli katkolla. Itse olisin halunnut polkujen erkaantuvan, mutta puolisoni ei. Asioita setvittiin pitkään ja paljon puhuttiin. Lopputuloksena matka jatkuu samalla taipaleella. Luonteen ja tapojen muuttaminen kesti pitkään, mutta tällä hetkellä elämänlaatu on parantunut aimo harppauksen noista vuosien takaisista ajoista. Henkinen kasvu on ollut valtava. 

     Aika näyttää oliko päätös sitten oikea. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Riitely on jäänyt ja asioista keskustellaan enemmän. Välillä tunteet ovat viileät, mutta lämpenevät helposti. Viileys ei ole muuttunut jäätäväksi pitkään aikaan, mikä on hyvä merkki. 

     Elintärkeä neuvo kanssakävijöille: Keskustelkaa ihmiset. Yrittäkää jättää riitely ja huutaminen pois. Puhukaa normaalisti. Sanokaa heti, jos toinen korottaa ääntänsä. Kuunnelkaa toista ja jättäkää syyttely. Hakekaa toisesta positiivisia puolia. Huutamisella ja toisen nälvimisellä, olette pian itse risteyksessä miettimässä kumpaa polkua lähdette kulkemaan.