Meillä jokaisella on tarve uskoutua asioistamme jollekulle. Haluamme kertoa päivän kuulumiset, ilon hetket ja surun asiat. Tämä on hyvä asia, koska puhuminen on parasta terapiaa. Ihmiset joille uskoudumme, osaavat kuunnella ja keskustella asioista ja neuvoa sekä lohduttaa meitä. Valitettavasti kaikilla ei ole tällaisia henkilöitä.
Mutta oletko ajatellut asiaa tarkemmin? Keitä ovat ne henkilöt joille sinä uskoudut? Yleensä he ovat ystäviäsi, toisinaan sukulaisiasi tai puolisosi. Kohde vaihtelee tapauskohtaisesti. Kun asiaa lähemmin tarkastelee, niin valitettavan monessa tapauksessa jätetään oma puoliso pimentoon tärkeistä asioista. Eikö puoliso, ihminen jonka kanssa haluat olla ja olet sitoutunut elämään, ole se kaikista läheisin ihminen, jolle pitäisi pystyä kertomaan mieltä painavat asiat ja jakamaan ilon hetket? En tarkoita, että hänelle pitäisi kertoa kaikki salaisuudet, mutta omaa mieltä painavat jutut, lapsiin kohdistuvat asiat, yhteiseen talouteen liittyvät kommervenkit ja muut vastaavat.
Ystäville uskoutumisessa ja oman puolison ohittaminen tällaisissa asioista, on minusta erittäin huolestuttavaa. Silloin kyseessä on elämänkumppanin aliarvioiminen ja vähättely, eikä sellainen kuulu parisuhteeseen. Ihmistä, joka on sitoutunut seisomaan rinnallasi, tulisi arvostaa yli kaiken. Asioiden kertomatta jättäminen aiheuttaa toiselle tunteen, ettei häntä arvosteta. Tämä puolestaan johtaa muihin ongelmiin parisuhteessa.
Toisaalta puhuminen jää helposti pois, jos toinen ei halua kuunnella tai vähättelee toisen tuntemuksia. Pahimmassa tapauksessa kerrottuista asioista alkaa naljailu, niistä heitellään asiattomia kommentteja tuttavapiirissä ja niitä käytetään aseena riidoissa. Tällaisissa tapauksissa ymmärtää, miksi puolisolle ei halua kertoa omista tunnoistaan.
Tekisi hyvää seisahtua hetkeksi ja miettiä omalla kohdalla, millainen kuuntelija itse on ja millainen puoliso on. Onko kanssakäyminen sillä tasolla, että voi olla oman elämänkumppaninsa paras kaveri?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti