Oloni on levoton. Kesä on ollut raskas. Korona verotti työhommia, toi jatkuvan huolen pärjäämisestä. Onneksi molemmat olemme töissä.
Sen lisäksi sattui omien vanhempien sairastuminen. Äkillisiä molemmat. Huoli heidän toipumisesta painaa. Kaiken kruunasi vielä läheisen kuolema. Ikäihminen tosin hänkin ja pitkään sairastellut. Oli odotettavissa, mutta ei siihen koskaan totu.
Tapahtumat saivat ajattelemaan, miettimään tulevaisuutta. Itsellä ikää alkaa olemaan sen verran, että viimeistään nyt pitäisi laittaa oma elämä remonttiin. Vaikka on yrittänyt elää terveellisesti, niin aina on parannettavaa. Jos asialle ei tee mitään, näkee omista lähimmäisistä, millainen tulevaisuus odottaa.
Fyysinen kunto on kohtuu helppo hoitaa, mutta henkinen puoli tuottaa päänvaivaa. Se kun ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Jokaisella on elämässään haaveita, joita pyrkii toteuttamaan mahdollisuuksien mukaan. Osa onnistuu, jotkut ovat mahdottomia ajatuksia. Hankalinta toteuttaminen on silloin, jos kyseessä on kaksi erilaista persoonaa. Varsinkin, jos toinen on vielä sellainen, joka toteuttaa kyllä omia halujansa, mutta vähättelee toisen ajatuksia ja hankaloittaa toiveitten saavuttamista.
Olen monesti miettinyt, miksi omien haaveiden toteuttaminen on niin vaikeaa. Yksin elävällä asia on helpompaa, jollei esteenä ole taloudelliset asiat. Suhteessa elävällä homma onkin kinkkisempi. Yhteiset haaveet on helpompi toteuttaa, kun molemmat ovat niitä järjestämässä. Mutta sitä en ole vielä tähän mennessä ymmärtänyt, miksi toisen unelmat ja mielihalut, ihan pienetkin, pienelläkin vaivalla toteutettavissa olevat, pitää aina torpata. Miksi toinen ei saisi toteuttaa itseään, jos se ei ole toista loukkaavaa, vaan asia pitää estää siksi, ettei siitä itse pidä tai arvosta?
Mieleen tulee arvostuksen puute. Toinen pitää itseään toista parempana ja hänelle on kaikki sallittua. Toiselta ne ovat kiellettyjä. Tämä voi olla myös tapa yrittää hallita toista. Yhteiset menot on ok, mutta omia menoja ei sallita. Siten kontrolloimalla, toisen saa talutushihnaan. Melko usein tämä onnistuu, jos toinen osapuoli on vahvempi toista. Ongelmia tulee, jos molemmat ovat voimakastahtoisia. Tällöin lopputuloksena on usein ero.
Luonteeni on sellainen, etten tykkää riidellä. Siksi olen antanut monissa asioissa periksi. Tämä puolestaan on ajan myötä johtanut siihen, että puolisoni yrittää pomotella koko ajan. Tekemisteni arvostus on välillä aika olematon. Teen "tyhmiä" ostoksia ja asioita, harrastuksillani ei ole merkitystä, niistä voi aina kuulema joustaa ja paljon muuta vastaavaa. Hänen teot ja menot ovat kuulema eri asia.
Tein sitten eräänä päivänä päätöksen, että enää en ole syntipukkina ja haluan alkaa elämään omaakin elämää. Siitä nousi täysi sota, jota jatkui todella pitkään. Sain kuulla jatkuvasti haukkumista itsekkyydestäni. Tätä jatkui parisen vuotta ja viimein, kun viimeinenkin lapsi lähti muualle opiskelemaan, tilanne alkoi rauhoittua. Ilmeisesti puolisoni tajusi, ettei hän enää voinut hallita minua ja yksin jäämisen pelko taisi tulla tilalle. Nythän ei enää ollut mitään syytä, mikä pidättelisi minua olemaan haukuttavana.
Tästä on kulunut nyt kolmatta vuotta ja täytyy sanoa, että kyllä ihminen voi muuttua, jos haluaa. Nykyään puhumme asioista paljon ja niitä suunnitellaan yhdessä. Kahdestaan jääminen laukaisi tilanteen. Ei elämä ole silti ainaista ruusuilla tanssimista, mutta hallitsemisen osalta asiat ovat jääneet. Toivottavasti lopullisesti.
Jokaisella on oikeus olla oma itsensä suhteessa ja sitä omaa identiteettiä on päästävä toteuttamaan. Ei se tarkoita sitä, että kun on suhteessa, pitää unohtaa itsensä. Pitää rakastaa itseään ja kumppaniaan, vuoroitellen :) Kumppania ei voi hallita ja ei kuulukaan - rakkaus on vapaa, ei kahlitse.
VastaaPoista