Istun jokitörmällä. Katselen alla virtaavaa jokea. Matalassa vedessä tammukoitten uinti näkyy selvästi hiekkapohjaa vasten. Rantakoivikot jatkuvat kaukana siintäviin tuntureihin asti. Välissä olevilla jänkillä porot ruokailevat. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja leppoisasti puhaltava tuuli pitää sääsket loitolla. Rakastan tätä näkyä - kotimaisemaa.
Ei ihme, että lukemattomat ihmiset ihastuvat Lappiin. Sen tarjoamat kokemukset, porojen tolvaus tunturissa, riekon päkinä koivikoissa, harrien ja tammukoitten loiskahdukset suvannoissa, ruskan väriloisto, revontulet, kaamoksen uskomattomat pastellisävyt, lista on loputon. Nämä kaikki tekevät Lapista mystisen paratiisin, jota tullaan katsomaan vuodesta toiseen. Jotkut menettävät jopa sydämensä Lapille ja muuttavat tänne asumaan.
Milloin ihastuminen sitten muuttuu rakastumiseksi? Se on asia, jota kukaan ei ole vielä osannut minulle kertoa. Jokainen meistä on ihastunut jossain vaiheessa elämäänsä. Kohteena voi olla melkeimpä mikä vain, maisema, koira, toinen ihminen? Jokin asia vain herättää mielenkiintomme ja kohta huomaamme, että olemme koukussa kyseiseen asiaan. Ajan kuluessa ihastus sitten muuttuu rakkaudeksi. Lyhyimmillään se saattaa tapahtua päivissä, joskus se vaatii vuosia. Mutta kukaan ei voi sanoa tarkasti, milloin se tapahtuu eikä myöskään, miksi näin tapahtuu. Mutta toisaalta emme tee sillä tiedolla oikeastaan yhtään mitään.
Ihastumisia tulee ja menee ja rakastumisia tapahtuu. Niille emme voi yhtään mitään. Mutta miksi pitäisikään. Miksi emme antaisi elämän joskus hemmotella itseämme? Jos siihen tarjoutuu sinulle tilaisuus, miksi et tarttuisi siihen?
Rakkaus on luonnonvoimista suurin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti